19. Kesäkuun kymmenes
Aamulla Wille heräsi paljon ennen kuin äiti tuli häntä herättämään. Vatsassa tuntui kuin siellä olisi lennellyt ainakin kaksikymmentä kiireistä perhosta. ”Vitsi kun Tommikin ois voinu tulla”, Wille mutisi hiljaa. Onneksi sentään Sam tulee mukaan.
”Sam, ootko hereillä”, Wille kuiskasi. ”Mmm”, metsiäinen mumisi ja alkoi venytellä. ”Mitä”, se kysyi. ”Mua ei enää nukuta. Voitas vaikka kokeilla sitä siirtämistä”, Wille ehdotti. Sam nosti päätään ja katsoi Willeä silmät vain puoliksi auki. ”En varmasti ala örvelöimään mitään aamuhämärässä. Saattaisin siirtää sinulta pään pois, kun en ole edes hereillä”, Sam totesi painokkaasi ja haukotteli perusteellisesti. No ehkä se oli huono ajatus, mutta Wille ei pystynyt olemaan sängyssä tekemättä mitään. Hän kömpi ylös ja lähti aamupalalle. Sam otti hyvän asennon ja pyysi Willeä ravistelemaan hereille ennen lähtöä.
Keittiössä Hugo kauhoi jo muroja suuhunsa ja pitkin lattioita. ”Eikö enää nukuta?”, äiti kysyi hymyillen. ”Taisin mennä liika aikasin nukkumaan eilen”, Wille mutisi ja otti lautasen kaapista. ”Kyllä se hyvin menee. Saat pian uusia kavereitakin. Eikä se nyt niin kovin pitkä aika ole”, äiti kannusti. Ei se mitään auttanut. Murotkin meinasivat takertua kurkkuun, kun ajatukset karkasivat väkisin lähtemiseen. ”Me tullaan käymään välillä ja soitellaan aina kun siltä tuntuu”, äiti yritti iloisesti.
”Pistäpä kengät jalkaan”, äiti sanoi vähän kahdeksan jälkeen ja lähti Hugon kanssa kävelemään autolle, jossa isä jo odotti. ”Okei”, vastasi Wille ja otti reppunsa, muut tavarat olivat jo autossa. Vielä vilkaisu omaan huoneeseen ja ei kun menoksi. Sam oli sittenkin herännyt omia aikojaan ja nyt se pomppi vihellellen Willen vierellä autoon. ”Ole kiltisti. Hei, hei”, äiti rutisti Willeä ennen kuin laittoi oven kiinni. ”Miks Wille vaan saa mennä. Minäkin haluan leirille”, Hugo marisi ja käänsi selkänsä. Äiti heilutti portilla niin pitkään kuin auto oli näkyvissä. ”Kyllä mun taitaa tulla Hugoakin ikävä”, Wille mutisi ja isä vilkaisi häntä taustapeilistä. ”Tiedän, miten hankalalta tämä aluksi tuntuu. Minä olisin varmaan karannut kesken kaiken takaisin kotiin omalta ensimmäiseltä leiriltäni, jos siellä ei olisi ollut niin paljon uusia ja vanhoja ystäviä ja jännitystä”, isä kertoi ja se tuntui paljon paremmalta kuin äidin ”hyvin se sujuu” kannustukset.
Wille otti löysän asennon ja katseli kuinka kylä jäi taakse. Koulun kohdalla hän näki, että Smeller putsasi pihaa. ”Etpä hörhöile Metsälinnassa”, Wille näytti kieltä talonmiehelle. Samalla hetkellä Smeller kääntyi katsomaan tielle ja osoitti haravanvarrella autoa. Wille olisi voinut vannoa, että tihrusilmät näkivät hänet. ”Ei se voi nähdä tänne asti”, Wille mutisi, mutta istui tiukasti selkänojaa vasten.
Matkaan meni saman verran kuin edelliselläkin kerralla. He tulivat Metsälinnan pihaan hyvissä ajoin ennen kymmentä. Siellä oli useita autoja, pari linja-autoa sekä paljon leiriläisiä ja vanhempia juttelemassa. Kaksi poikaa oli kiivennyt pihan keskellä puuhun ja huuteli sieltä ohikulkijoille. Wille koetti katsella ympärilleen, näkisikö hän jonkun tutun. Jospa olisi edes joku.
Pihassa oli eriväriset kyltit, joissa luki ensimmäinen kesäleiri, toinen, kolmas ja niin edelleen. Ensimmäisen leirin kohdalla nuoret katselivat toisiaan turvallisen matkan päästä. Niin teki Willekin ja keskittyi samalla, ettei olisi puhunut Samille, joka istui olkapäällä. Monella muullakin oli metsiäinen mukana, mutta ei läheskään kaikilla. Isä tervehti joitakin vanhempia.
”Wille wau! Sä oot täällä kans”, kuului tutun äänen hihkaisu vähän matkan päästä ja sieltä ryntäsi Roope, Willen paras kaveri hänen luokaltaan. ”Makeeta”, Willekin huusi ja riemulla ei ollut rajaa, kun helpotus oli molemmilla niin suuri. ”Ootko nähny muita meidän koulusta?”, Wille kysyi heti, koska hän ei ollut nähnyt vielä ketään. ”Joo, pari vanhempaa ja - Minnea”, Roope irvisti.
Pihan keskelle käveli vaaleahiuksinen nuori nainen kelloa kilautellen ja hänen vierellään oli Pinus Metsälinna. ”Tervetuloa Metsälinnaan”, Pinus toivotti kuuluvalla äänellä. ”Tervetuloa ja onpa hauskaa kun mukaan tulee näin suuri joukko ensimmäistä leirikoulua viettämään. Vanhemmat leiriläiset voitte mennä edeltä. Siellä sisällä on kyltit tavalliseen tapaan, niin näette mihin mikäkin ryhmä majoittuu.”, Pinus kehotti ja sai liikettä aikaan, kun suurin osa lähti metsän reunaa kohti. Wille yritti kurkistella polun suuntaan, mutta ei nähnyt mitään muuta kuin että leiriläiset hävisivät puiden sekaan.
”No niin. Erityisesti tervetuloa teille. Kiitän tässä vaiheessa saattajia ja toivotan teidät tervetulleiksi vierailijapäivinä”, Pinus kiitteli nyökkäillen ja jäi odottamaan. ”Wille, soita jos jotain sattuu tai muuten tulee ikävä. Äiti pyysi sinua soittamaan, jos vaan ehdit”, isä kertoi ja halasi Willeä. ”Kyllä me pärjätään. Onneks Roopekin tuli”, Wille vastasi kurkkua kuristaen. ”Hyvä. Minä menen, mutta Pinukselta voit myös pyytää, jos tarvitset jotain”, isä vielä sanoi ja lähti kättään heilauttaen autolle. ”Roope ja Roope”, Sam tuhahti.
”Ja nyt siirrytään tännepäin”, Pinus komensi leirikoululaisten joukkoa kohti metsää. Hän ja vaalea nainen pysähtyivät metsänreunaan juuri siihen, missä Wille oli edellisellä kerralla nähnyt portin. ”Tässä on toinen teidän opettajanne, Rosa Puska. Teitä on nyt niin paljon, että jaamme joukon kahteen osaan”, Pinus osoitti jaon ja opettaja siirtyi juuri sille puolelle, missä Wille seisoi. ”Tulkaahan tänne. Ohjeiden mukaan teille on kerrottu hiukan siitä mihin olette tulossa, joten mennään sisään”, opettaja selitti ja käveli portista joukon ensimmäisenä. Kun opettaja käveli porttipuiden väliin rävähti kaikkien eteen itse metsälinna. ”Oho. Voiko olla. Jes mikä paikka. Wau…”, hämmästelyjä kuului Willen ympäriltä ja uskomaton näkymä veti Willen hiljaiseksi. Vaikka hän oli nähnyt sen jo kerran aiemmin, niin sali näytti monta kertaa suuremmalta kuin hän oli muistanut. Roope katseli ympärille suu auki. Valkoinen kissa loikkasi pois portilta, kun he kävelivät sisälle.
”Tännepäin. Tulkaa reippaasti”, opettaja kehotti ja vei joukkoa vauhdilla kohti erästä suurista puista. Wille näki miten metsiäisiä ja joitakin pidempiä hahmoja kulki sinne tänne vieden laukkuja ja peittoja ja ties mitä. Edellisellä kerralla hän oli nähnyt paljon vähemmän. ”Siis mitä noi on”, mietti Wille ääneen, kun hämmästeli kapeita pidempiä hahmoja. ”Mitkä?”, Roope ihmetteli. Wille tajusi, etteivät kaikki heistä tosiaankaan nähneet vielä metsiäisiä ja näköjään paljon muutakaan.
He pysähtyivät puun juurelle hämmästellen ja tähyillen taivaisiin. ”Mennään ensin käymään sisällä. Jokaisen teidän nimet löytyvät oman huoneenne oven pielestä. Minä kuljen edellä ja luen ääneen kenen huoneesta on kyse. Viekää tavaranne paikalle ja tulkaa sitten mukanani takaisin alas, kun kuljen uudelleen huoneenne ohi”, Rosa Puska selitti ja lähti kulkemaan joukon edellä. He tulivat suureen huoneeseen, jossa oli pari sohvaa, kirjahylly ja muuta tavallista. Huoneen takanurkasta lähti käytävä, joka kiersi serpentiininä ylöspäin. ”Sanna Mäkikylä, Iris Joos, Katri Aro”, opettaja luki ensimmäisellä ovella ja kolme tyttöä meni huoneeseen. Siitä jatkui pitkä kierros eteenpäin hitaasti kohoavaa käytävää ja sama toistui jokaisella ovella. ”Roope Kujala ja Wille Pajupuro”, opettaja luki ties monennenko oven pielestä ja pojat pääsivät kurkistamaan yhteiseen huoneeseensa. Pieni joukko leiriläisiä jatkoi matkaa heidän ohitseen.
”Onneks päästiin samaan huoneeseen”, puuskutti Roope, joka oli matkan varrella kysellyt useampaan kertaan, miksi ei voitu käyttää yhdellä seinustalla ylös ja alas kulkevaa hissiä. ”Tosi hyvä juttu”, totesi Willekin ja käveli sen sängyn vierelle, jonka päällä oli hänen nimellään varustettu kirjekuori. ”Mitähän nämä on?”, Wille ihmetteli ääneen ja Roopekin nappasi omansa ja avasi kirjeensä saman tien. ”Reno”, Roope sanoi ääneen, kun Willekin sai kirjeensä auki. Niissä oli tietoja heidän metsiäisystävistään. Willen kirjeessä kerrottiin, että Sam oli 84 -vuotias ja paljon muuta tietoa. ”Nämä on varmaan aloitus opetukselle”, Wille totesi ja taittoi kirjeen takaisin kuoreen.
”Minä en ole vielä nähnyt - Renoa”, Roope sanoi hiljaa ja katsoi tutkivasti Willeä. ”Sam on tässä”, Wille vastasi kuulumattomaan kysymykseen ja ihmetteli missä Reno mahtoi olla. Samhan oli seuraillut häntä jo pitkään ennen kuin hän oli pystynyt näkemään metsiäistä. Pojille ei jäänyt aikaa keskustella asiasta enempää, koska opettajan ääni kuului jo. Hän oli tulossa alaspäin.
Puun juurella leiriläisiä varten oli tuoleja ja niiden edessä koroke opettajaa varten. ”Tehdäänpä niin, että tulette jokainen vuorollanne esittelemään itsenne. Minä annan teille samalla nimilaput. Aloitetaan tästä rivistä”, Rosa Puska ilmoitti ja pyysi ensimäisenä istuvan pojan tulemaan eteen. ”Anssi”, poika sanoi nimensä, otti nimilapun opettajalta ja meinasi poistua takaisin paikalleen. ”Kerro nyt vähän enemmän”, opettaja pyysi, mutta Anssi vain pyöritti päätään. Niin he kaikki 43 leiriläistä esittäytyivät ja kertoivat kukin enemmän tai vähemmän.
”Minä olen Wille ja asun Metsärannassa. Minulla on pikkuveli ja koira ja olen uinut ja … ja tehnyt kaiken laista”, Wille kertoi lyhyesti omalla vuorollaan, koska ei keksinyt mitä voisi sanoa kaikkien kuullen. Minnea, kuunteli tarkasti ja kuiskutti jotain metsiäiselle, joka istui hänen olkapäällään.
Willen jälkeen oli kaksi esittäytymistä ja sitten oli vuorossa Minnea. Hänellä oli paksut vaaleat hiukset pitkillä leteillä ja Willen mielestä hän näytti aivan samalta kuin tyttö kaurahiutalepaketin kuvassa. Hän käveli kengät kopisten ryhmän eteen. Metsiäisellä oli hohtavan hopeiset, pitkät ja piikkisuorat hiukset sekä kuviollinen mekko.
Tähän asti kaikilla Willen näkemillä metsiäisillä oli ollut enemmän ja vähemmän kiharaiset sekä varsinkin takkuiset hiukset. Vaikka ne näyttivät erilaisilta kuin ihmiset, niin Willen mielestä tämä metsiäinen oli kaunis. Wille ei ollut nähnyt sitä lähimetsässä, mutta toisaalta asuihan Samkin nykyään enemmän Willen kotona kuin isoisänsä kanssa. Ja asuihan metsiäisiä muuallakin.
”Hei, minä olen Minnea ja asun Metsärannan koulun viereisessä talossa. Minun isä on koulun rehtori. Kävin viime viikolla vanhempieni kanssa lomamatkalla Espanjassa. Paras ystäväni on Tuittu”, Minnea kertoi selvällä äänellä ja Metsiäinen nyökkäsi hiukan päällään, kun Minnea mainitsi ystävänsä nimen. Wille ja Sam näkivät sen, mutta Wille ei osannut arvata kuinka moni muu näki metsiäisen.
Esittelykierrokselta jäi mieleen muutama nimi. Roopen ja Minnean tietysti väkisinkin. Hetken kuluttua eteen käveli hauskan näköinen mies, jolla oli pyöreät silmälasit ja kaljuuntunut päälaki, vaikka ei hän kovin vanha ollut. ”Hyvää huomenta minunkin puolestani kaikille. Puolet teistä kuulittekin jo kuka minä olen, mutta otetaanpa esittely uusiksi. Olen Sulo Kettunen ja opetan teitä kahtena päivänä viikossa. Aiheet selviävät tarkemmin sitten, kun ne tulevat eteen, mutta tärkein tehtäväni on saada teidät näkemään metsiäisiä”, mies sanoi ja katseli kävelleessään hymyillen ympärilleen. Minealle hän nyökytteli ja Willen kohdalla seisahtui äkisti paikoilleen. Mies tuijotti Samia, joka alkoi kiemurrella katseen alla. Wille napsautti suunsa kiinni ja vastasi suoraan häneen kääntyneeseen tuijotukseen.
Leirikoululaisten joukossa maininta metsiäisistä aiheutti levotonta liikettä ja supatusta. ”Moniko teistä kykenee jo näkemään metsiäisiä?”, Sulo Kettunen kysyi ja joukosta nousi sieltä täältä käsiä ylös. Willekin kurkotteli ja koitti laskea moniko viittasi, mutta ei nähnyt kaikkia. ”yksitoista. Hmm, no ehkä se on vähänlaisesti viime vuoteen verrattuna, mutta tilanne on korjattavissa”, nyökytteli opettaja ja kuiskutti Rosa Puskalle.
”Minä en pidä tästä ollenkaan. Kettusessa on jotain väärää”, Sam supatti hiljaa Willelle. ”Ja tuo pyntätty metsiäinen käy minun hermoille”, se nyökkäsi Tuittua kohti. Kummallista, koska yleensä Sam piti kaikista, eikä se valittanut mistään. ”Eihän tilanne ole ollenkaan paha. Kyllä me yhdestä pahemmastakin opesta selvitään ja muustaki”, Wille kuiskaili ja olisi halunnut puhua Samille enemmän, mutta ei hän halunnut, että kukaan huomaisi heidän keskustelua. Lisäksi Tuittu tuijotti heitä joka välissä nyrpeä ilme kasvoillaan ja Willekin tunsi olonsa epämukavaksi.
Tutustumisen jälkeen oli ruoka-aika. Syöminen tapahtui suuren aukion keskellä olevissa pitkissä pöydissä, joihin kuhunkin mahtui neljätoista leiriläistä ja metsiäistä sekä yksi valvoja päähän. ”Täällä Metsälinnassa metsiäiset ovat samalla tavalla vieraita kuin ihmisetkin. Pitäkää siis huolta, että jokaiselle ystävällenne löytyy oma paikka”, Kettunen huomautti, kun leiriläiset ryntäilivät pöytiin. Siinä olikin monella paha pala purtavaksi. Oli vaikeaa syödä tavallisesti, kun viereiseltä lautaselta ruoka hävisi - ilmaan.
Ruuassa oli todella paljon tavallisia ja ihan outoja kasviksia ja moni nyrpisti sille etukäteen nenäänsä. Onneksi se oli todella hyvää ja mukana olevat metsiäiset nauttivat erityisen paljon. Jännityksestä ja uusista kokemuksista johtuen moni ei saanut syötyä paljoakaan, mutta Willen ja Roopen pöydän valvojana oleva Rosa Puska lohdutti, että illemmalla saataisiin uudestaan syömistä.
”Sitten hop, hop lautaset tuolle pöydälle, niin saatte tietää kaiken Metsälinnasta”, sanoi opettaja Puska ja sai leiriläisiin vauhtia. Viidessä minuutissa kaikki olivat takaisin paikoillaan asuinpuunsa edustalla.
”Saatte ensin kysyä itse mitä haluatte tietää Metsälinnasta. Viisi teistä kysyy yhden kysymyksen, joka alkaa sanalla miksi. Mitä paremmin kysytte, niin sitä enemmän saatte tietää”, kertoi Sulo Kettunen ja jäi odottamaan. Muutama käsi nousi ja opettaja antoi ensimmäisen kysymysvuoron eturivissä istuvalle tytölle. ”Miksi me ollaan täällä Metsälinnassa?”, tyttö kysyi.
”Siihen on monta vastausta. Haluatko Rosa kertoa”, Kettunen kysyi opettajalta, joka nyökkäsi. ”Hhrmm, tärkein vastaus on varmasti, että tämä on sopiva ja turvallinen paikka opetella ja opettaa kyvyn käyttöä. Kuten olette varmasti vanhemmiltanne kuulleet, niin omin päin kyvyn käyttö voi olla vaarallista teille ja muille. Tarvitsette sitä, mitä täällä Metsälinnassa voidaan tarjota. Muitakin syitä on, kuten esimerkiksi se, että teidän alueeltanne tullaan opettelemaan Metsälinnaan. Muitakin paikkoja on”, Rosa Puska selitti lyhyesti.
Toisen kysymyksen sai Willen takana istuva pitkä poika. ”Miksi puut ovat täällä näin suuria?”, hän kysyi. ”Haa, siinä on hyvä kysymys, johon ei ole olemassa täydellistä vastausta. Tällaisia puita ei ole missään muualla ihmisten maailmassa, mutta yhden tietyn portin takaisesta maailmasta on löytynyt vastaavia. Kukaan ei tiedä miten nämä puut”, Kettunen levitteli käsiään osoittaen aukiota ympäröiviä puita, ”ovat tänne tulleet. Ne saavat hyvää hoitoa ja tarjoavat meille täydellisen linnan, mutta kukaan ei tiedä miksi”, opettaja kertoi.
Roope tökki Willeä ja supatti ”mitenkähän kysyisi sitä kuinka nopeasti opitaan näkemään metsiäisiä. Paitsi sinä tietty, kun kerran näät jo”. Wille mietti itsekin mitä voisi kysyä ja nosti kätensä. Seuraavan kysymyksen sai kuitenkin Minnea. ”Miksi nämä puut on onttoja? Metsiäisten asunnot ei vaurioita puita, mutta nämähän on täynnä oikeita käytäviä ja huoneita”, hän kysyi. ”Erittäin hyvä kysymys. On todella tärkeää huolehtia puiden hyvinvoinnista, eikä niille saa koskaan tuottaa tarpeetonta tuskaa. Nämä puut ovat kuitenkin erikoisia siinäkin suhteessa, että niitä ei ole väkivalloin koverrettu, eikä se olisi mahdollistakaan. Niiltä on pyydetty huoneita ja tiloja. Ja edelleen niiltä voidaan pyytää muutoksia, jotka sitten toteutuvat. Eihän se aivan niin yksinkertaista ole, mutta periaatteessa”, selitti Kettunen.
”No nyt alkaa löytyä kysyttävää”, Sulo Kettunen myhäili, kun neljättä kysymystä varten nousi jo puolet leiriläisten käsistä. ”Wille, voit kysyä”, hän totesi lyhyesti ja yllätti Willen totaalisesti. Mistä Kettunen hänen nimensä tiesi? ”Miksi täällä on muitakin kuin metsiäisiä ja ihmisiä?”, hän kysyi, koska ei paremmin keksinyt kysyä, mitä hänen näkemänsä pitkät hahmot olivat. ”Minä vastaan vain miksi kysymykseen. Tämä paikka tarjoaa turvan muillekin kuin ihmisille ja metsiäisille. Toimimme yhteistyössä useiden erilaisten - olentojen kanssa ja Metsälinnan portti on avoin monille heistä”, Sulo Kettunen vastasi ja hymyili happamesti. Leiriläisissä tämä vastaus aiheutti lisää hämmennystä. Willeä olisi halunnut tietää enemmän, mutta saihan tuostakin vastauksesta tiedonmurusia.
Viimeisen kysymyksen kysyjää Wille ei nähnyt, mutta kuuli kyllä. ”Miksi täällä ei ole kattoa?”, kuului hento ääni ja sai Sulo Kettusen nauramaan kovaan ääneen. ”Kyllä täällä on katto, mutta voisi sanoa, että se on näkymätön kupu. Näette taivaan, mutta sade ei pääse sisälle”, opettaja kertoi. ”Ja siinä olivat tämän kertaiset vapaat kysymykset. Rosa jatkanet varsinaisella ohjelmalla”, Sulo Kettunen totesi, kumarsi hiukan ja lähti paikalta.
”Aika hyviä kysymyksiä”, Rosa Puska kehui. ”Yksi tärkeimmistä muistettavista seikoista on, että teidän täytyy osata kysyä. Siksi aloitimme näin. Kukaan ei voi kertoa teille kaikkea ja riittävä kiinnostus, etten sanoisi uteliaisuus, opettaa teitä parhaiten”, hän hymyili. ”Meillä on lukujärjestys aivan kuten koulussakin. Saatte sen huomenna. Aamulla aloitetaan kahdeksalta, ruokailu on 11.30 ja taukoa on tunnin verran iltapäivällä. Välipala on neljältä ja iltapalaa vielä seitsemältä. Siinä lyhyesti aikataulua, mutta käydään sitä tarkemmin läpi huomenna”, opettaja selitti.
”Nyt tehdään niin, että loppupäivä on vapaata. Tyhjentäkää tavarat kaappeihin ja opetelkaa tuntemaan toisianne. Voitte mennä myös Metsälinnan pihaan, portin toisella puolelle. Siellä voi pelailla ja katsella ympäristöä. Älkää menkö kovin kauas ja kun haluatte päästä portista sisään, niin odottakaa, että joku tulee auttamaan teitä. Opitte ensimmäisen viikon aikana miten portti aukeaa, mutta ihan noin vain sitä ei pysty neuvomaan. Niin ja minä olen melkein koko illan tuossa ala-aulassa. Kysykää heti, jos joku asia vaivaa”, opettaja kehotti. ”Onko nyt jotain kysyttävää? - Niin arvelinkin, joten olette vapaita menemään”, opettaja lupasi.
Edellinen kappale <- -> Seuraava kappale
© 2008 Outi Parkatti | Design by Andreas Viklund