2. Wille
Valkoinen omakotitalo hohti auringossa vihreää metsää vasten. Pihan läpi juoksi musta koira kieli pitkällä roikkuen. Se lysähti makaamaan suoraan vesikulhon eteen ja joi ympärilleen roiskien. ”Sara! Missä oo’oot”, huuteli poika, joka samassa porhalsi paikalle vastakkaiselta puolelta taloa. ”Mä voin vielä viskellä palloa”, poika sanoi ja istahti rapulle rapsuttamaan raskaasti puuskuttavaa koiraa, joka ei jaksanut edes nostaa päätään. ”Taitaa olla liian kuuma”, poika jutteli koiralle ja lähti hakemaan vesipyssyään. Se ei ollutkaan mikään aivan pieni ja tavallinen, vaan Mega Vega 100 super suurella vesitankilla.
”Täältä pesee”, poika hihkui alkaessaan ampua ennen kuin oli edes kunnolla ulkona. Vettä roiskui ympäriinsä ja entistäkin enemmän, kun Sara ravisteli itseään. Ovesta säntäsi kiukkuinen nainen. ”Wille äkkiä pois ikkunoiden luota. Mars matkaan siitä molemmat”, hän huiski kädellään. ”Minä pesin ne vasta eilen ja nyt se on tehtävä uudestaan. Katso nyt tuota”, äiti katsoi kuinka vettä valui iloisina noroina pitkin lasin pintaa.
”En mä tarkottanu. Saralla oli tosi kuuma. Anteeks”, Wille selitteli ja töni Saraa kauemmas, kun se kasteli hänetkin. ”Hmmmh. Pitäisi vähän ajatella”, äiti tuhahti, mutta ei onnistunut kuulostamaan kovin vihaiselta. ”Tule juomaan. Tällä kuumuudella täytyy pitää huolta, ettei kuivu pelkästään ulkoisesti”, äiti lähti niin, että punaiset kiharat heilahtelivat. Wille seurasi perässä pyyhkien käsiä shortseihinsa. Eteiskäytävällä hän vilkaisi peiliin ja hinkkasi näkyvimmän tahran pois leuastaan.
Peilissä näkyi aivan tavallinen poika, jolla oli tumman ruskeat hiukset ja – no ei mitään kummallista. Nenä oli sellainen tavallinen ja muutenkin kaikki oli tavallista. Hänellä ei ollut edes pisamia, vaikka äidillä niitä oli hurjasti. Jos joku muu olisi katsoi Willeä, hän ei olisi voinut olla huomaamatta silmiä. Niiden sininen katse sai usein aikuisenkin ihmisen hämmentymään.
”Hugo väistä vähän”, Wille sanoi, kun yritti päästä hakemaan mehua jääkaapista. Pikkuveli oli istahtanut sen eteen leikkimään, joten hän nappasi Hugoa kainaloiden alta kiinni ja veti pois edestä. Pikkuveli nauroi ja kiemurteli, mutta jatkoi autoleikkiään, kun vaippa tömpsähti takaisin lattiaan.
Isoveljenä oleminen oli oikeastaan kivaa tai ainakaan siitä ei ollut paljon harmia. Tällä hetkellä ärsytti ainoastaan se, että Hugo tuli aina konttien perään ja se, että kaikki väittivät heidän olevan aivan samannäköisiä. Willen mielestä se ei pitänyt ollenkaan paikkaansa, sillä Hugon naama oli pyöreä kuin juusto ja näytti muutenkin vauvalta.
Jos kaukana asuvaa Tommi-serkkua ei otettu huomioon, niin Willen paras ystävä oli tällä hetkellä Sara. Se oli hurjan hieno koira, vaikka sillä olikin enää yksi silmä. Vielä vähän aikaa sitten Willellä oli ollut paljon enemmän kavereita, mutta he jäivät muutossa toiselle paikkakunnalle. Hän ei ollut vielä löytänyt uusia ystäviä Metsärannasta. Saman tien varressa asuvat muut lapset olivat paljon vanhempia tai nuorempia kuin hän, tai sitten he olivat tyttöjä.
No kyllähän ötököiden keräily ja metsäseikkailut onnistuivat Sarankin kanssa. Lähimetsä alkoi olla yhtä tuttu kuin oma sekainen huone. Siellä oli pari erityisen hyvää kiipeilypuuta ja yhden kiven päälle saisi todella hyvän majan. Sitä Wille suunnitteli mielessään nytkin mehua juodessaan.
”Onpas huhhuh kuuma”, isä puuskahti, kun tuli keittiöön. ”Otetaanko jätskit?”, hän kysyi. ”Jäkkiä, jäkkiä”, hihkui Hugo. ”Sanottiinko säätiedotuksessa mitään sateista?”, äiti kysyi ja tutki mitä pakastimesta löytyisi. ”Kuulemma viikon päästä tulee täyteen koko vuosisadan kuivuusennätys”, isä huokasi.
”Ai niin. Näin Pinus Metsälinnan marketin pihassa”, isä kertoi. ”Mitäs Metsälinnaan kuuluu”, äiti avasi jäätelön Willelle. ”Ei sinne kummempaa, mutta oli huolissaan onnettomuuksista. Viime kuussa oli neljä lisää. Ja kaikki alle kymmenen vuotiaita lapsia. Koivulan tyttö ei kuulemma toivu ennalleen”, isä pyöritti päätään. ”Mitä onnettomuuksia”, Wille höristi korviaan. ”Tämä helle varmaan saa lapset varomattomiksi ja aikuiset myös. Kolareja on ollut todella paljon, eikä ne kaikki johdu renkaiden hajoamisesta”, äiti katsoi tiukasti isää. ”Suliko se naapurin rengas ihan oikeesti puhki”, Wille kysyi isältä. ”Juu, ei Kalle sinua kovin paljon huijannut. Kallen isä oli ajanut kiveen ja pehmennyt rengas pamahti”, isä selitti.
”Mutta mitä ne onnettomuudet oli? Ja kelle ne on tapahtunu?”, Wille intti. ”Lapsille on vaan jostain syystä sattunut putoamisia ja sen semmoista viime aikoina niin paljon, että sairaaloissa jo ihmetellään. Älä sinä vaan ala tekemään mitään tyhmänrohkeita temppuja. Metsäranta on turvallinen paikka, mutta täälläkin tulee kolhuja”, isä hymyili. ”Joo, joo”, Wille mietti jo, että tekisi muovisäkistä majaansa vedenpitävän katon.
Edellinen kappale <- -> Seuraava kappale
© 2008 Outi Parkatti | Design by Andreas Viklund