20. Ilta Metsälinnassa
Leiriläiset lähtivät pulisevana sekametelisoppana kohti huoneitaan. Wille, Roope ja muutamat muut eivät pitäneet kiirettä, vaan jäivät katsomaan kuinka kolmekymmentä erimittaista leiriläistä yritti mahtua yhtä aikaa ala-aulan ovesta sisään.
”Musta näyttää ihan siltä kun osa ois paljon meitä vanhempia”, Wille mietti. Roope katsoi Willeä. ”Totta kai”, Roope tokaisi kuin asia olisi päivän selvä. ”Miten niin?”, Wille kysyi vähän häkeltyneenä. ”Höh, no täällä on alaikäraja. Ja jos on liian tonttu tai vauva alottamaan 10 -vuotiaana, niin sitten voi tulla vaikka viiden vuoden päästä”, Roope tiesi. ”Aikasemmin rajana on ollu 10 -vuotta ja metsiäisten näkeminen, mutta niin ei voi enää olla, kun kaikki ei opi sitä itsekseen”, Sam kertoi vierestä. Wille vilkaisi kaveriaan ja oli hyvillään ettei Roope kuullut.
”Eikö sulle kerrottu mitään kotona?”, Roope kysyi uteliaana. ”Tietysti jotain, mut olis kai pitäny enemmän”, Wille mietti. Kevään aikana oli ollut niin paljon vauhtia ja vaaratilanteita, että ehkä jotain oli unohtunut. Wille katseli salia ympäröiviä korkeita puita ja huomasi, miten jotkin vanhempien leiriläisten ryhmät jatkoivat ja yksi ryhmä oli hajaantumassa. ”Tiedätsä miten monena kesänä me täällä ollaan”, Wille kysyi Roopelta. ”Joo - tai en ihan. Se riippuu minkä verran me opitaan ja mihin hommaan me halutaan. Enimmillään ollaan kai jotain kymmenen ja vähimmillään kaks. Mut mennään, nyt on pahin ryysis ohi”, Roope hoputti ja lähti muun joukon perään. Wille olisi vielä mielellään istunut oksiston välistä siivilöityvässä auringonpaisteessa katsomassa mitä ympärillä tapahtui, mutta lähti sitten ystävänsä perään.
Aulassa oli niin kova hälinä, että kaverukset suunnistivat suoraan omaan huoneeseensa ja tällä kertaa Roope veti Willen rauhallisesti ylöspäin kulkevaan hissiin. ”Miten sä tiedät millon meidän täytyy nousta pois?”, Wille kysyi aidosti uteliaana, sillä tässä hississä ei ollut kerroksilla merkittyjä nappeja ja siitä piti vain hypätä pois sopivalla tasanteella. Roope häkeltyi ja ”Ai, en mä tiiä. Mennään pari pykälää ylöspäin ja hypätään sitten”, Roope päätti. ”Ok, mutta sä saat kertoo mihin mennään. Mä en löydä huonetta muuten, kun lukemalla kaikki nimikyltit järjestyksessä”, Wille tunnusti. Niinhän siinä kävi, että kun he nousivat hissistä, niin Roopekaan ei tiennyt pitikö heidän mennä käytävää ylös oikealle vai alas vasemmalle. ”Öhöm, jos kysyt minulta etkä tuolta toopelta, niin voin vaikka kertoa”, Sam ilmoitti hetken kuluttua. ”No kerro. En mä halua koko loppupäivää tässä palloilla”, Wille ilmehti Samille ja Roopelta aukesi suu hämmästyksestä. ”Tännepäin sanoo Sam”, Wille viittasi ja lähti kulkemaan alaspäin.
Huone löytyi ja tavarat saatiin paikoilleen. Pojat lähtivät iloisesti pelleillen yhteisiin tiloihin ja he tutustuivat iltapäivän aikana moniin leiriläisiin, joiden nimiäkin jäi jonkin verran mieleen. Iltapalalla Wille istui aivan erityisen mielenkiintoisen pojan vieressä. Erik oli jo 16 -vuotias, älyttömän vanha, ja hänellä oli myös metsiäinen mukanaan. ”Minä tutustuin Rolloon jo vuosia sitten, mutta kukaan ei kertonut tästä leiristä”, Erik selitti. ”Eikö kukaan tajunnu, että sä näet jo metsiäisiä?”, Wille uteli. ”Minun vanhempani eivät itse näe ja muut luulivat, että olen jo ollut leirillä”, Erik kertoi kohauttaen olkapäitään.
Sam ja Rollo ystävystyivät heti ja se teki ainakin Samille hyvää. Metsiäinen oli tuntenut itsensä ulkopuoliseksi, kun Wille ei oikein tiennyt miten siihen suhtautuisi. Koulussa hän oli jo kolmen vuoden ajan opetellut, ettei paljastanut kenellekään Samin olemassaoloa, eikä Roope vielä nähnyt Samia. Oli varsinaista nuoralla tanssia yrittää olla mieliksi heille molemmille.
Iltapalan jälkeen pojat olivat niin väsyneitä, että päättivät tavoista poiketen kömpiä suoraan sänkyyn. ”Voi kun mäkin näkisin metsiäisiä. Oon tosi kateellinen sun Samista. Taitaa mennä aika pitkään ennen kun näen Renon”, Roope pupatti peittonsa alta. ”Metsälinna on tosi upee paikka. Kyllä mulla ihan mukava huone on kotonakin, mutta täällä on paljon hienompaa ja sänkykin haisee paremmalta”, Roope jatkoi ja sai Willen miettimään. Hän oli kokenut jo monenlaista, vaikka suurin osa hänen ikäisistään ei ollut nähnyt vielä ensimmäistäkään metsiäistä. Viljamin löytäminen oli oikeastaan sankariteko. Tai no ei ehkä ihan, vahinkohan se oli, mutta tosi vauhdikas seikkailu silti.
Wille kuunteli Roopen syvää hengitystä ja tuulen havinaa puiden latvoissa. Sam oli löytänyt ylimääräisen kahisevan tyynyn ja asetteli sen mahdollisimman samalla tavalla kuin herra Kroko oli Willen omalla sängyllä. ”Vitsi Sam. Meistä tulee ammattiseikkailijoita, jotka kulkee maailmanporteista ja pelastaa maailmoja täpäristä tilanteista”, Wille kuiskasi ja sai metsiäisen hymyilemään koko naamansa leveydellä. ”Nii’in. Se on justiin sopiva homma meille. Tähän asti kun elämä on ollut niin tasapaksua”, Sam virnuili ja sai Willen hihittämään. ”Huomisesta alkaa”, Wille lupasi ja painoin päänsä omaan tyynyynsä tyytyväisenä. Perhoset ilmaantuivat taas lepattamaan mahanpohjalle kutittamaan mukavasti. Kukapa olisi uskonut sitäkään kaikkea mitä oli jo tapahtunut ja uskomaton oli parasta.
Huoneesta kuului pian kahden pojan ja yhden metsiäisen rauhallinen hengitys sekä pieni rapina. Aivan kuin hiiri olisi nakertanut jotain. Ehkäpä, kuka sitä tiesi millaisia hiiriä Metsälinnassa eleli.
© 2008 Outi Parkatti | Design by Andreas Viklund