9. Paljastuksia
Aamulla Hugo rymisteli Willen huoneeseen. "Etkö herää?", pikkuveli kysyi ja istahti lattialle leikkimään. "Mitä kello on?", Wille haukotteli, kun ei saanut silmiään auki. "Se on jo yli kymmenen. Ajattelin että olet tullut kipeäksi, mutta ei sinun otsasi ainakaan kuumalta tunnu", höpisi huoneeseen tullut äiti. "Ääh, mua vaan väsyttää", sanoi Wille ja venytteli. Äiti lähti hyräillen pois ja kertoi vielä ovelta, "Isän piti mennä töihin”.
Isä teki työkseen tietokonehommia ja joutui aika usein yllättäen töihin myös viikonloppuna. Plääh. Äiti ei varmaan kerro mitään yksin. Sara ja Sam olivat menneet jonnekin. Otus oli tainnut hermostua öisestä syyttelystä. No ei kai se kaukana oo tai mitä sillä edes väliä.
Sinä aamuna mikään ei onnistunut. Pleikkari jumitti monta kertaa ja maton kulma kamppasi. Hugo sai kunnon naurut, kun Wille rojahti rähmälleen. Samassa rytäkässä käsi tarttui kaulassa olevaan nauhaan ja naps. ”Auts. Äiti…”, Wille aloitti huutonsa. ”Mikä se on”, Hugo osoitti korua. ”Tää, tämmönen vaan, ei mikään arvokas tai mitään. Mene pois”, Wille sanoi. ”Aina sä haluat, että menen pois. Voisit joskus leikkiä. Tuo vois olla meidän aarre”, Hugo innostui, mutta Wille kömpi jaloilleen ja omaan huoneeseen.
Enpä muuten kerro tästä vielä. Tulee vaan huudot kaiken muun kurjan päälle ja pahimmassa tapauksessa äiti saa päähän, että niistä viimeöisista jutuistakaan ei puhuta tänään mitään. Mä oon luvannu, etten ota tätä koskaan pois, Wille mietti ja käänteli korun pyöreaa laattaa käsissään. Hän ei ollut nähnyt sitä näin hyvin aikaisemmin, koska se oli aina tiukasti kaulassa. Siinä ei ollut lukkoa, eikä nauhassa ollut liitoskohtaa. Se oli ollut hänellä vuosikaudet, mutta miten se oli saatu kaulaan. Lisää hämäriä kysymyksiä. Laatassa oli kirjoitusta ja kuvio, mutta Wille ei tajunnut mitä ne tarkoittivat. ”Hhm. Mitähän taikaa tässä muka on”, hän vei laatan nauhoineen kaappiinsa hyvään talteen. Kukaan ei huomaisi puuttumista, koska yleensä se oli paidan sisällä.
Siitä eteenpäin päivä ei ainakaan parantunut. Kommelluksia tapahtui koko ajan ja viimeinen pisara oli, että täysi mehulasi räsähti keittiön matolle. ”Ei tuu mitään”, Wille puuskahti kun luuttusi lattiaa ja pitkästyi loppu aamupäivän sängyllään loikoillen. Hugo kävi välillä kinuamassa leikkimisseuraa, mutta oli onneksi riittävän kiinnostunut Willen rakentamasta robotista. ”Varmaan pistää säpäleiksi”, Wille mutisi, mutta ei jaksanut alkaa inttää pikkuveljelle.
Isä ei tullut kotiin puoleen päivään mennessä. Syötyään Wille lähti ulos ja törmäsi rapulla Saraan, joka raotti vähän silmiään ja heilutti laiskasti häntäänsä. Samia ei näkynyt sittenkään, kun Wille kiipesi päädyn suurelle kivelle. Se tuntui kummalliselta, koska Samin kanssa ei tarvinnut olla koskaan hiljaa. Nytkin Wille ajatteli melkein pakosti ääneen. ”Suu kiinni”, hän komensi itseään hampaat yhteen puristettuina.
Kevätaurinko paistoi ja muurahaiset kiipeilivät kiven lämpimällä pinnalla. Linnun lauluja kuunnellen oli niin mukava ihan vaan istuskella, että siinä unohti huolensa - melkein. Eihän sitä voinut olla pohtimatta järkevää selitystä öisille puheille.
Wille istuskeli kunnes takapuoli alkoi puutua. Hän nousi seisomaan ja mietti kummalta puolelta kiveä laskeutuisi maahan. Talon puolelta pääsi hyvin alas, mutta siinä sotki housunsa. Toisella puolella oli ylhäällä aivan kuin valmiit rappuset ja puolesta välistä piti hypätä, että ei osuisi kiven juurella olevaan koivun kantoon. Wille laski jalkansa ensimmäiselle ulokkeelle, muta kun hän siirsi toista jalkaa seuraavalle askelmalle, lahkeessa tuntui raju repäisy.
Joku veti sivulle päin kovalla voimalla, vaikka siinä ei näkynyt mitään muuta kuin lahkeen lepatusta. "Mitä!", Wille huudahti kun jalka liukui pois rappuselta yli jyrkän kiven reunan. Wille heilutti tuulimyllynä käsiään ja yritti saada tasapainoa. Hän alkoi pudota.
"Kiinni sainpas!", kuului Samin huudahdus ja Wille näki silmäkulmasta vilauksen ystävästä, joka nappasi hänen kädestään kiinni. Jollain konstilla Sam pysyi tasapainossa kiven päällä ja sai pidettyä Willestä kiinni lujasti niin, että hän tömähti kylki rutisten kiveä vasten, mutta ei tippunut maahan asti. Törmäys oli kova ja Wille ei saanut vedettyä henkeä. Päässä näkyi tähtiä. Siinä hän roikkui, kunnes Sam laski hänet varovasti maahan.
"Mitä, mikä se oli?", kysyi Wille aivan pyörryksissä. Sam katsoi häntä huolestuneena ja piti edelleen kiinni. "Nojaa kiveen, niin pysyt pystyssä. Tuli paha tälli", Sam jutteli rauhallisesti ja tutki Willeä joka puolelta. "Ei liiku!", se komensi, kun Wille älähti tuntiessaan miten kovasti toiseen jalkaan koski. "Ei se poikki ole, nyrjähti", Sam vastasi ennen kuin Wille ehti kysyä. Huimasi ja sattui joka paikkaan, eniten vasempaan kylkeen. Wille istui hiljaa ja sulki silmänsä, mutta Sam kiljahti, "Auki auki!". Willen ei auttanut muu kuin katsella Samin touhuamista.
Paita oli sammalessa, kyynärpää naarmuilla ja mustelmia joka puolella. Sen verran Wille tajusi itsekin ennen kuin Sam ilmoitti, "Äiti tulee kovaa vauhtia" ja äiti tosiaan ilmestyi Saran perässään. "Mitä tapahtui", hän henkäisi ja katsoi Samiin. ”Wille tuli rytinällä kiveltä alas. Ilkiö se oli”, Sam selitti.
Äiti keskusteli Samin kanssa kuin siinä ei olisi mitään omituista. ”Pääsetkö kävelemään”, äiti kysyi vakavana. ”Joo, kyllä tämä tästä”, Wille yritti vääntäytyä ylös, mutta ei onnistunut, koska nilkassa salamoi. ”Pidä minun olkapäästä kunnolla kiinni”, äiti auttoi hänet seisaalleen. Wille sulki hetkeksi silmänsä, mutta räpytteli ne äkkiä auki, kun alkoi pyörryttää. He lähtivät hitaasti kulkemaan sisälle ja Wille tunsi miten häntä kannatteli jokin muukin kuin äiti ja Sam. Sara kulki mukana aivan äidin vieressä ja tuhahteli. Ihan kun sitä olisi harmittanut, ettei voinut auttaa.
Äiti auttoi Willen olohuoneeseen ja sohvalle makaamaan. "Ole siinä hetki Samijanin kanssa. Minä haen laastaria ja puhdistusainetta, niin saadaan sinut paikattua. Voi Wille onneksi ei käynyt pahemmin", äiti touhotti. Hän komensi olohuoneessa leikkineen Hugon pysymään kaukana Willestä, ettei pikkuveli satuttaisi vahingossa kolhiintunutta isoveljeään.
Wille katsoi pitkään Samia ja totesi ääneen hämmästyttävän rauhallisesti, ”et sä mikään mielikuvitusolento ole". Sam hymyili leveästi ja taputti Willen kättä. "Minä olen ihan muuta", se hymyili, mutta ilme muuttui saman tien surkeimmaksi, mitä Wille oli koskaan kenelläkään nähnyt. "Mutta voi jukra. Minun syy. Minun piti pitää huolta, ettei mitään satu", se selitti tukahtuneella äänellä ja suuri kyynel vierähti Samin pyöreälle poskelle.
Äiti tuli takaisin ja alkoi puhdistella pahimpia naarmuja. "Mä en tiedä", Wille alkoi puhua hyvin hitaasti, "mitä tapahtu, mutta kivellä joku veti multa jalat alta". Äiti vilkaisi Samia, joka näytti nyt todella vaivautuneelta. "Niin, kyllä sinut taidettiin tipauttaa. Onneksi Samijan oli riittävän lähellä ja sai kiinni. Kuka tietää mitä olisi käynyt, jos olisit pudonnut noin vaan maahan asti", hän pohti.
”Kuulin kun te isän kanssa juttelitte illalla”, Wille sanoi vaisusti ja sai äidin hätkähtämään. ”Ja nyt sä juttelet Samille, vaikka tähän asti et muka oo edes nähny”, hän jatkoi vielä hiljempaa. ”Niinpä tietysti. Seinilläkin on korvat tässä talossa”, äiti hymähti ja laittoi sidetarpeita takaisin rasiaan. ”Sen takia mä sinne kivellekin kiipesin - ajattelemaan”, Wille kertoi. ”No isä tulee pian kotiin, niin jutellaan sitten", äiti nousi lähteäkseen. ”Äiti kerro. Minä tipuin, enkä halua odottaa enää”, hän vaati.
Äiti katseli vuoronperään Willeä ja Samia. Hän istahti uudelleen aivan sohvan reunalle. "No olkoon. Minä tiedän, että tämä on aika – kummallinen juttu, mutta sinä oletkin erikoinen poika. Tai oikeastaan me ei olla ollenkaan tavallinen perhe, siis sillä tavalla miten olet tähän asti luullut. Isä tulee pian kotiin ja saat sitten kuulla perusteellisesti, mutta kyllä minä jo jotain kerron. Tämä Samijan", äiti hymyili sohvapöydän reunalle istahtaneelle otukselle, "on oikea metsiäinen. Eikä hän tietenkään ole ainut metsiäinen, vaan niitä on olemassa vähintään yhtä paljon kuin ihmisiä." Sillä hetkellä puhdistusaineen kirveleminen ei enää tuntunut miltään. ”Siis joku menninkäinen”, Wille virnisti, mutta Samin mulkaisu veti hänet hiljaiseksi.
"Metsiäiset ovat meidän ystäviämme, mutta on olemassa paljon muitakin olentoja, joita ihmiset eivät tavallisesti näe. Kivien väki koittaa aina aiheuttaa hankaluuksia ja nyt oikein erityisesti. Siksi meidän olikin tarkoitus kertoa sinulle näistä asioista tänään. Harmi, että näin ehti käydä, mutta minusta tuntuu, että ei sinulla mitään aivotärähdystä ole. Samijanin mukaan pääsi ei osunut kiveen, eikä kylkiluukaan katkennut. Voisit olla rauhassa siinä vähän aikaa ja vaikka torkahtaa hetkeksi. Jutellaan sitten lisää", äiti höpötti. ”Okei, kai sitten”, Wille tuumasi ja irvisti kun niskaan sattui sekin pieni liike. Oli oikeastaan hyvä levätä hetken. Äidille tuntui myös olevan tärkeää, että isä olisi myös paikalla. Hugo huuteli jossain ”mehua”, joten äiti lähti, mutta silitti vielä hänen hiuksiaan.
Sam oli istunut aivan hiljaa koko tämän ajan, vain varpaat välillä heilahdellen. Willen oli vielä vaikea ymmärtää, että se oli tosiaan oikea ja elävä mikä_se_nyt_olikaan. Jos saman asian olisi kertonut kuka tahansa muu kuin äiti, niin Wille olisi ollut varma, että se olisi ollut vain pilailua. ”Tuota, äiti sanoo sinun nimen aika eri tavalla. Mikä se oikeasti on?", kysyi Wille hetken kuluttua. Samin ilme kirkastui hiukan. "Äitisi sanoo Samijan, mutta sekin on lyhennelmä”, se selitti. "Minä sanon sinua sitten edelleen Samiksi, jos sopii", sanoi Wille ja otus nyökytteli päätään. "Sam on hyvä."
Willen päässä pyörivät äidin sanat metsiäisistä ja muusta. Onneksi pian saisi kuulla lisää. Hän sulki silmänsä ja nukahti. Ei se mikään ihme ollut, sillä edellisenä yönä Wille oli nukkunut todella vähän, hän oli juuri tipahtanut rajusti kiveltä. Unessa Wille näki metsiäisiä ja kummallisia otuksia puissa kurkistelemassa.
Edellinen kappale <- -> Seuraava kappale
© 2008 Outi Parkatti | Design by Andreas Viklund